Nobelin kirjallisuuspalkinnolla v. 2015 palkittu Svetlana Aleksijevitš haastatteli toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton joukoissa osallistuneita naisia nelisenkymmentä vuotta sodan jälkeen. Naiset olivat palvelleet maataan mm. hoitajina, kirurgeina, rivisotilaina, muonituksessa, ilmatorjunnassa, tarkka-ampujina ja maanalaistaistelijoina miehitetyillä alueilla.
Haastatteluista kootussa kirjassaan Sodalla ei ole naisen kasvoja Aleksijevitš marssittaa lukijan eteen sodan koko kauheudessaan. Naisten elettyjä kuvauksia on mahdoton siirtää toiseen tekstiin, ne pitää lukea sellaisina kuin tekijä on ne kirjannut.
Henkilökohtaiset kertomukset välittävät järkyttävän elävästi taistelujen kauhut, rintaman nälän, kylmyyden, kurjuuden ja syöpäläiset, amputoitujen tuskan, kuolevien hiljaisuuden, Gestapon kuulustelujen hirveydet, miehitettyjen kylien kärsimykset ja myös oman puolen tekemät rikokset.
Toisen maailmasodan mittasuhteista saa käsityksen, kun ajattelee että pelkästään Stalingradin taistelujen uhriluku siviilit mukaan lukien lähentelee jopa kahta miljoonaa ihmistä. Kuitenkin vasta Aleksejivišin haastattelujen henkilökohtaiset, aistittavia pieniä yksityiskohtia ja suuria tunteita (ja myös sodan jäädyttämiä tunteita) sisältävät tarinat todella paljastavat sodan luihin ja ytimiin menevän käsittämättömän julmuuden.
On mahdotonta tietää, mitä sota on, ellei itse ole ollut sodassa. Sodan todellisuuden ymmärtäminen on kuitenkin välttämätöntä, varsinkin niille jotka tekevät päätöksiä sodasta ja rauhasta meidän muiden puolesta.
Sodalla ei ole naisen kasvoja on lähes ylivoimaisen surullista luettavaa. Juuri sen vuoksi se tulisi myös lukea. Kirjoittaja on läsnä teoksessa. Aleksijevitsin kertojanääni on kuin lempeä henkäys iholla.
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985, uusittu laitos 2017)
Kuva Wikimedia Commons
Comments