Näin nuoruudessani Akira Kurosawan historiallisen elokuvan Ran ja se teki minuun vaikutuksen. Halusin katsoa filmin uudestaan, vaikka uutisista vyöryy kauhukuvia todesta Ukrainan sodasta. Ehkä fiktio auttaa käsittelemään vaikeaa asiaa.
Katsellessani Rania huomasin, että nuorena tekemäni tulkinta siitä pasifistisena mutta pessimistisenä elokuvana oli ollut oikea. Näyttävistä taistelukohtauksistaan huolimatta Ran ei ihannoi sotaa.
Kun sotaruhtinas Hidetora päättää siirtää valtansa pojilleen, perillisten vallanhimo ja kostotoimet syöksevät klaanin sekasortoon (Ran tarkoittaa kaaosta), sotiin ja tuhoon. Edes alun perin lojaali nuorin poika Saburo ei selviä. Sankareita ei ole.
Erityisesti arvostan Ranissa vallasta luopuvan ruhtinas Hidetoran kykyä alkaa ymmärtää itse nuoruuden vallanhalussaan tekemät hirveydet. Oman syyllisyyden käsittäminen ei taida olla tosielämässä kovin yleistä, ja Hidetorankin se tekee hulluksi.
Rania katsellessa tunsin myös helpotusta, sillä Hidetoran Taro-pojan lesken Kaeden verenhimoa ei selitetä hänen naiseudellaan, vaan sillä, että Hidetora tuhosi aikoinaan häneltä perheen. Tosin keskimmäisen pojan Jiron vaimon Suen perheelle kävi samoin, mutta hän löysi anteeksiannon buddhismista. Mutta Suekaan ei säästy.
Ranin loppukohtaus on aina kummitellut mielessäni. Suen veli Tsurumaru, jonka Hidetora oli sokaissut, hoippuu yksin jääneenä, Buddhansa hukanneena vallin reunalla, valkoisella kepillään tietään tunnustellen. Samoin ihmiskunta hoipertelee sokeana ja avuttomana kuilun partaalla, vain yhden virheliikkeen päässä tuhosta.
Kuvat Pixabay
Comments