USA:sta vuonna 2008 alkaneen talousromahduksen taustat avautuvat tavalliselle ihmiselle alankomaalaisen antropologin Joris Luyendijkin kirjassa Rahan ruhtinaat.
Itse koin kirjassa pelottavimpana sen, että suurimmalla osalla ei näytä olevan aavistustakaan, kuinka lähellä globaalia tuhoa vuonna 2008 käytiin. Eikä se näytä ketään kovasti kiinnostavankaan. Puhutaan vain yleisesti pankkiirien ahneudesta.
Kirjoittaja ei kuitenkaan tutkijana usko, että katastrofin syynä on vain pankkiirien ahneus. Kirjassa käydäänkin läpi rahoitusalan osa-alueita, toimintakulttuuria ja erilaisia pankkiirityyppejä (kuka heistä on se vaarallisin?) sekä valvonnan mahdollisuuksia (tai mahdottomuutta). Todistusvoimaisinta aineistoa ovat pankkialalla toimineiden henkilöiden haastattelut.
Luyendijkin haastatteluista nousee esiin meitä keskimääräisiä kansalaisia kammottavia seikkoja. Ensinnäkin alan laajuus ja monimutkaisuus vaikeuttavat sen hallintaa. Jos alan esimiehetkään eivät ymmärrä alaistensa luomia monimutkaisia rahoitusalan tuotteita, niin kuinka asiakas voisi?
Rahoitusalalla voiton maksimointi on päätavoite, ja voitto hankitaan asiakkailta. Jos hyväuskoinen asiakas ei lukenut pientä pränttiä, se on hänen oma mokansa. Ja kun asiakas on jokin kunta tai valtio, hyväksikäytön uhreina ovat veronmaksajat.
Toisekseen ala on sulkeutunut kuplaksi, joka on täysin irti tavallisten ihmisten arjesta. Erityisesti minua huolettaa se, että pankkialalla ne, jotka itse hankkivat suunnattomia summia pohtimatta tekojensa moraalisuutta, ovat tekemisissä vain samanlaisten, itseään huomattavan älykkäinä pitävien kanssa. Heidän toimintakulttuuriiinsa ei kuulu oman toiminnan tarkastelu ja johtaminen eettisestä näkökulmasta. Pankkiiri ei käytä sanoja oikein tai väärin, hyvä tai paha, vaan työssä onnistumisen ratkaisee vain voiton tekeminen.
Kolmantena ongelmana minun mieleeni jäi se, että rahoitusalan jätit ovat liian suuria kaatumaan, joten ne on aina kriisin sattuessa pelastettava veronmaksajien rahoilla. Luyendijk ehdottaakin ratkaisuksi pankkialan pilkkomista pienemmiksi osiksi, niin että vastuuttomasti toimineet yksiköt todella joutuisivat konkurssiin.
Megapankkien sisäinen ja ulkoinen valvonta näyttäisi olevan lähes mahdotonta. Neljäs ongelma minulle kansalaisena onkin, että poliitikot ovat voimattomia rahoitusalan edessä. Jos jossain maassa rahoitusalaa aletaan säädellä ja valvoa tiukemmin kuin muualla, pankit poistuvat maasta.
Luyendijk tekee osuvan vertauksen: vuonna 2008 rahoitusala melkein onnistui siinä, missä al-Qaida epäonnistui 2001, nimittäin horjuttamaan koko länsimaista yhteiskuntaamme. Kysymys kuuluukin, voiko vastaava romahdus sattua uudelleen, ja mitkä sen seuraukset silloin olisivat?
Joris Luyendijk: Rahan ruhtinaat. Matka pankkiirien suljettuun maailmaan. Atena Kustannus Oy, toinen painos 2016. (Dit kan niet waar zijn, 2015)
Comments